tiistai 2. huhtikuuta 2013

Hercule Poirot ja murha lentokoneessa



Agatha Christie: Death in the clouds. Fontana Books 1975. 1. painos 1935.
Suomennettu nimellä Lentävä kuolema.


Agatha Christie oli yksi 1930-luvun menestyskirjailijoista ja hänen 1920- ja 30-luvun romaaneissaan toistui usein niin sanotun ”suljetun huoneen arvoituksen” kerrontakaava (englanniksi locked room mystery). Murha tapahtuu siis suljetussa tilassa, missä on vain noin 10 ihmistä ja joku heistä on murhaaja. Death in the Clouds vuodelta 1935 on variaatio tästä kerrontakaavasta. Murha tapahtuu tällä kertaa Ranskan ja Iso-Britannian välillä lentokoneessa nimeltä Prometheus, missä on 11 matkustajaa – yksi heistä Hercule Poirot. Lentokoneen valmistautuessa laskeutumaan Croydonin lentokentälle, huomataan, että yksi matkustajista on kuollut. Hercule Poirot huomaa nopeasti, että Madame Giselle on myrkytetty.

Huomio: Kirjoitettuani tämän tekstin aloin lukea tarkemmin aiheesta ”suljetun huoneen arvoitus” ja tiukan tulkinnan mukaan se tarkoittaa murhaa, joka tapahtuu huoneessa, jonne murhaajalla ei pitäisi olla pääsyä. Huoneesta löytyy vain ruumis ja ovi on lukittu sisältä päin. Mutta ymmärtääkseni termiä voi kuitenkin käyttää myös kuvaamaan rikosta, joka tapahtuu huoneessa, jossa kenenkään ei nähdä tekevän murhaa eikä kellään näytä aluksi olevan syytä murhaan. Voin olla väärässä tässä!

Death in the Clouds oli oikein viihdyttävä dekkari ja sen juoni onnistui harhauttamaan ainakin minua. Romaanissa tehdään tutkimusta sekä Lontoossa että Pariisissa. Oli aika yllättävää kuulla, että jo 30-luvulla Pariisin ja Croydonin lentokenttien välillä lensi kaksikin vakiolentoa päivässä. Romaani alkaa näin:

”The September sun beat down hotly on Le Bourget aerodrome as the passengers crossed the ground and climbed into the air liner Prometheus, due to depart to Croydon in a few minute’s time.”

Matkustajat ovat sekä yläluokan että keskiluokan edustajia. Mukana on kaksi ladya, pari arkeologia, lääkäri ja hammaslääkäri, onnekas arpajaisvoittaja ja uhri, joka oli ammatiltaan rahanlainaaja ja koronkiskuri. Kuka seurueesta oli lainannut rahaa Madame Giselleltä, ja kuka halusi peittää jälkensä murhalla?

Tässä Christie-dekkarissa minua viehätti erityisesti jotkin ajankuvasta kertovat kohtaukset. Romaanissa on myös romantiikkaa kahden epäillyn löytäessä yhteisen sävelen. Näin kuvataan heidän ensimmäisiä treffejään:

”It was one of those enchanting evenings when every word and confidence exchanged seemed to reveal a bond of sympathy and shared tastes.
They liked dogs and disliked cats. They both hated oysters and loved smoked salmon. They liked Greta Garbo and disliked Katherine Hepburn. They didn’t like fat women and admired really jet-black hair. They disliked very red nails. They disliked loud voices, noisy restaurants and Negroes. They preferred buses to tubes.
It seemed almost miraculous that two people should have so many points of agreement.” (s.106)

Christien ironia saa minut usein hymyilemään lukiessani. Tässäkin nuoret kokevat olevansa NIIN samanhenkisiä, vaikka heidän mainitsemansa yhdistävät tekijät ovat varsin triviaaleja. Huomatkaa myös, kuinka kepeästi rakastavaiset toteavat olevansa rasisteja (he eivät pitäneet mustista ihmisistä)! Kuulostaa myös siltä, että Garbon ja Hepburnin koettiin edustavan kahta muodikasta naistyyppiä, joista pitäminen kertoo jotain mielipiteen kertojasta.

Death in the Clouds kuvaa kiinnostavasti myös rahaongelmien kanssa painiskelevaa brittiläistä yläluokkaa. Tässä sitaatissa hyvät naimakaupat tehnyt Horburyn kreivitär istuu onnettomana vaurautensa keskellä, koska hän on juuri saanut kiristyskirjeen:

”The Countess of Horbury sat in her bedroom at 315 Grosvenor Square in front of her toilet table. Gold brushes and boxes, jars of face cream, boxes of powder – dainty luxury all around her. But in the midst of the luxury Cicely Horbury sat with dry lips and a face on which the rouge showed up in unbecoming patches on her cheeks.” (s. 137-138)

Christie sijoitti muutaman muunkin dekkarinsa liikennevälineisiin. Hänen kirjoissaan ollaan usein matkalla eksoottisissa kohteissa, kuten jokilaivalla Egyptissä romaanissa Death on the Nile (1937). Erityisesti hän suosii miljöönä junaa, joka on tapahtumapaikkana ainakin romaaneissa Murder on the Orient Express (1934) ja The Mystery of the Blue Train (1928). Näissäkin romaaneissa paikalla olleet muodostavat epäiltyjen suljetun joukon, kuten myös romaanissa Cards on the Table (1936), josta kirjoitin aiemmin tässä blogissa. Christie vei tämän kerrontakaavan huippuunsa pirullisessa dekkarissa Kymmenen pientä neekeripoikaa eli Ten Little Niggers (1939), joka on julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä And then there were none (suomennettu myös nimellä Eikä yksikään pelastunut).

Lue myös nämä:
http://elossa1930.blogspot.com/2012/02/queen-of-crime-agatha-christie.html
http://elossa1930.blogspot.com/2012/04/kortit-poydalla.html
www.agathachristie.com
http://en.wikipedia.org/wiki/Locked_room_mystery

1 kommentti:

  1. Olen aikoinaan ahminut Agatha Christien dekkareita, erityisesti neiti Marpleja. Silloin en erityisesti kiinnittänyt huomiota "suljetun huoneen arvoitukseen", mutta nyt kun luin siitä blogikirjoituksestasi, tunnistin oitis saman toistuvan kaavan Christien romaaneissa, varsinkin kun sitä tulkitaan laveammin. Toki muistan, että jo nuorempana, kun luin Christieitä kiinnitin huomiotaan siihen, miten niissä omalla tavallaan toistui aina sama kaava pienestä joukosta epäiltyjä, joita kuljetettiin mukana läpi koko kirjan. Se ei kuitenkaan mielestäni tehnyt kirjoista tylsiä ja ennalta-arvattavia, vaan päinvastoin mielenkiintoisia. On hienoa, että lukijalla on mahdollisuus arvuutella syyllistä yhdessä etsivän kanssa alusta loppuratkaisuun saakka. Kirjat, joissa syyllinen tuodaankin yllättäen esiin loppuratkaisussa kirjan alun henkilögallerian ulkopuolelta, ovat ehkä yllättäviä, mutta ne voivat myös aiheuttaa lukijalle pettymyksen ja ulkopuolelle jäämisen tunteen. Arvostan Agatha Christien luetettavuutta!

    VastaaPoista